Hiljaisia hetkiä Vartiosaaren Ermitaassa



Ovi naksahtaa kiinni. Sisar Hannele on opastanut hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen tulijan Vartiosaaren luostarin erakkomajaan Ermitaan kappelin kupeeseen. Makuutilat, keittiö, suihku; välttämättömät tavarat yöpymistä varten; kahvin- ja vedenkeitin, ruokatarpeet; ikkunan edessä pöytä, jolla kynttelikkö ja pari ikonia. Tilaan asettautuminen vie vain hetken, tavarat löytävät paikkansa, vuode sijataan. Sitten alkaa odotettu hiljainen yksinäisyys, jota rytmittävät yhteiset hetkipalvelukset ja lounas luostarissa.

Tulija pudottaa itsensä kuin täyden vesiastian keskelle kaikkea tätä. Vesi on matkan ja arjen jälkeen liikkeessä sammion reunoja kohti, sitten taas keskustaan, reunoille, pohjasta pintaan ja taas pohjaan.
Sen levoton liikehdintä häiritsee, siinä vilahtavat aikaan ladatut odotukset, haluamisen loputon kierre; se hajottaa, pirstoo heijastuvat kuvat, ja väliin ne saavat epämiellyttäviä, jopa pelottavia muotoja. Niitä ei haluaisi nähdä; mutta onneksi niitä ei tarvitse kohdata yksin. Hän joka on luvannut olla kanssamme joka päivä, näkee ne, tietää ne, eikä Hän syytä.

Vähitellen vesi sammiossaan rauhoittuu, sen liike vaimenee ja se asettuu vain olemiseen astiasta ja sen reunoista enää piittaamatta. Hetkipalvelusten levollinen ja avara hengitys alkaa vetää mukaansa, ja sisinkin tyyntyy. Päivä saa rytmin, levollisen sydämenlyönnin. Hiljaisuudesta tulee kuultava, läpikuultava. Se tuntuu humisevan korvissa, päässä ja viimein koko olemuksessa. Se on kuin puhdas raikkaalta tuoksuva vaippa, johon saa kääriytyä.

Hiljalleen sanat tahdon, odotan, toivon, pyydän alkavat menettää merkitystään, ne hapertuvat, niiden voima ja vimma hiljenee, ne kalpenevat. Jää vain valmiina oleminen, paikallaan pysyminen, tyyneys.

Aika kuluu, tulee ilta, tulee yö ja aamu ja päivä. Kaikki toistuu samana kuin ennenkin, eikä mikään kuitenkaan ole samaa. Jokainen nyt-hetki on kuin juuri luotuna irtautumassa Luojan sormista ja kohtaamassa hiljaisuudessa olijan. Yhä suurempi osa päivästä kuluu kappelissa. Sen vaaleus, selkeät rakenteet, alttarin koruton muoto, ikkunoiden takana alati vaihtuva maisema luovat lisää levollisuutta. Veden värit, viri sen pinnalla, sateen kosketus, tuulessa taipuvat kaislat, sukeltava ja taas pinnalle nouseva vesilintu, pilven kuvajaiset, alati muuttuva läikähtely. Kynttilöiden liekit, niiden ikkunaan heijastuva, loputtomiin jatkuva jono, suitsukkeen tuoksu, krassin terälehtien viiltävänkaunis hauraus. Mäntyjen rungot, oksat ja neulaset tuulen sormissa. Sadepisaroiden kaareksi painamat ohuet ruohot, lehdellä kimmeltävä pisara, johon mahtuu koko taivaan heijastus. Kaikki muodostaa tien, joka kutsuu yhä syvempään hiljaisuuteen. Kuin nousisi upoksista veden pinnalle, uuteen kirkkaaseen olemiseen, jossa on niin puhdas ilma, että sen hengittäminen tuntuu oudon haikealta, kaipauksen makuiselta.

Hiljaisuudessa olija istuu, istuu pitkään, on polvistuneena, pitkään. Valo vaihtuu, pilvet liikkuvat. Kynttilät sytytetään, sammutetaan. Lihakset jäykistyvät, ruumis tuntee penkin kovuuden, rukousjakkaran ja lattian kosketuksen, vaatteen käden iholla. Silmät avoimina tai suljettuina hän katselee, katsoo. Jokaisesta hetkipalveluksessa luetusta tai sanotusta sanasta tulee ovi jonnekin sanojen taakse. Ajattelemisesta on tullut ei-ajattelemista, on vain oudonkirkas hahmoton läsnäolon tuntu. Rukouksesta häviävät sanat; myös mukaan luettavaksi otettu kirja pysyy kiinni. Hiljaisuudessa olijan Raamattu on aina auki samasta kohdasta, ja ne jakeet hän lukee, uudelleen ja uudelleen, yhä uudelleen. Vähitellen sanat vajoavat sydämeen ja sulavat, alkavat hiljaa, äänettöminä soida, alusta loppuun, alusta loppuun. Niiden kaiussa kuuluu jotakin, jota ei osaa eikä tarvitse sanoittaa, jonka saa vain ottaa vastaan tyhjyyteensä.

Hetket kuluvat, tunnit ja päivät vaihtuvat. Sitten on aika lähteä, mennä arkeen. Lähtijä kantaa hiljaisuutta mukanaan, eikä hänellä ole sanoja sille, mitä oli ja on. Näillä parilla rivillä hän yrittää kuvata kuvaamatonta:

Jumalan ääretön hellyys.
Jeesus Kristus Ydinmahla.

Leena Saikkonen